Pinkoen ees ja taas.

Lokakuussa alkanut Hamkin jalkineopiskelijoiden ja Vapriikin yhteistyöprojekti huipentui viime torstaina ”Pinkoen huomiseen - kokeilevaa jalkinemuotoilua Wetterhoffilta ” -näyttelyn avajaisiin.

Tiimiimme kuului opettajamme, Vapriikin henkilökuntaa ja kuusi jalkineopiskelijaa. Yhdessä kokosimme näyttelyn sisältöä ja keräsimme näyttelyesineitä ympäri Suomea -ja maailmaa.

Kokemus oli kasvattava ja todella palkitseva. Tutustuessani muiden nuorten suunnittelijoiden töihin ja ajatusmaailmoihin, sain lisää intoa ja uskoa omaan tekemiseeni. En ole yksin haaveitteni ja unelmieni kanssa. Ja mikä parasta -ne ovat täysin toteutettavissa.

Olen ollut tekemisissä tämän projektin kautta mahtavien ihmisten kanssa, jotka ovat innoittaneet minua, antaneet kritiikkiä ja palautetta ja kannustaneet minua ammatillisessa kehittymisessäni. Kiitos siitä heille.

Näyttelyssä on esillä myös ensimmäiset itse suunnittelemani ja valmistamani kengät. Mallin nimi on STOP ja ne ovat AristokraattiPUNK mallistostani ainoat tähän asti toteutetut kengät.

 Tässä behind-the-scenes kooste valmistusprosessista.

Monen kuukauden kovan työskentelyn jälkeen voi vihdoin huokaista -ainakin tämän viikonlopun verran. Ensi viikolla alkava siirtymäviikko tuo uudet projektit tullessaan ja seuraavaksi olisikin tarkoitus suunnitella ja valmistaa saapaspari.



 kuvat: Julia ja Anna

Pinkoen huomiseen - kokeilevaa jalkinemuotoilua Wetterhoffilta -näyttely on avoinna Tampereen Vapriikissa vuoden ajan.

Pysy ajan hermolla näyttelyyn liittyvistä tapahtumista tykkäämällä näyttelyn sivusta:

https://www.facebook.com/KokeilevaaJalkinemuotoilua

Superkuulas fiilis kuin ois sunnuntai

Viikossa pitäisi olla enemmän sunnuntaita.Tällainen vaatimaton 1kpl aiheuttaa lähinnä sen, että herää aamulla pää jumissa kahdentoista tunnin yöunien jälkeen. Jouduin myös kohtaamaan elämän karumman puolen heti aamusta: edellisenä päivänä Espoosta tänne kuljettamani seitsemän ilmapalloa olivat luovuttaneet ja luhistuneet surullisina lattialle.

Onneksi tämä sunnuntai sai sentään iloisemman käänteen, että luin Annan yöllä (kyllä, kello 23 on yö t.villi_bailaaja) laittaman viestin, jossa hän ilmoittikin tulevansa yöksi kotiin. Ihanaa! Ilmapallojen aiheuttama suru hälveni välittömästi, hain kauapasta maitoa ja sitten purettiin viikonlopun aiheuttamaa eroahdistusta aamupalan (sunnuntaina aamupala-aikaa voi mielestäni huoletta venyttää sinne kello yhden puolelle) merkeissä.

Tänään täällä myös siivottiin poikkeuksellisen paljon (hyvästi villakoirafarmi), pestiin pari koneellista pyykkiä ja nyt koneessa pyörii kolme paria farkkuja mustan värin kanssa. Koska kevät lähestyy uhkaavasti, me verhoudumme entistä tiukemmin mustaan!

Itsensä ilmaisemisen jalo taito

-sano jotain latteeta ja jotain ihanaa..

Olen nyt yrittänyt kirjoittaa tätä tekstiä pari tuntia... Päädyn kerta toisensa jälkeen pohtimaan maailman tilannetta ja jatkuvasti tapahtuvia vääryyksiä, vaikka tarkoitus oli vain jakaa muutama nätti kuva vaatteista.

En halua tehdä ensimmäisestä postauksestani liian raskasta ja ahdistavaa luettavaa (tapahtukoot se myöhemmin). Asia, jonka kuitenkin haluaisin jakaa, on oma ideologiani suunnittelun suhteen.

Miksi, mitä, miten?

Teen, koska en tiedä mitään muutakaan tapaa olla. Luon ajatuksistani konkreettisia asioita, ilmaisen tällä tavoin itseäni ja arvojani. Pyrin lähes poikkeuksetta käyttämään kierrätettyjä materiaaleja valmistamissani tuotteissa, jolloin suurin osa niistä on uniikkeja.

Tärkeintä minulle on antautua tekemälleni työlle ja antaa sille kaikkeni. Koska jos jotain tekee puolihuolimattomasti, menettää lopputulos merkityksensä.

Kävimme kuvaamassa Julian kanssa alkuviikosta koulun studiolla aiemmin tekemiämme töitä portfoliota varten. Kuvissa esiintyvät huiveista valmistamani vaatteet ovat olleet mukana Kierrätystehtaalla vuosina 2012 ja 2013 Remake Ekodesignin muotinäytöksissä.


Kuvat: Julia Jämiä

Kahden pienen tytön talo

Alku on aina hankala. Nytkin, tätä kirjoittaessa, on hankala sanoa milloin kaikki alkoi. Ehkä  viime Tapaninpäivänä, kun muutaman punaviinilasillisen jälkeen yritimme yllyttää ystäväämme perustamaan blogia, mutta syntyikin ajatus omasta blogista. Tai ehkä viime kesänä, kun löysimme itsemme ja tavaramme samasta osoitteesta. Tai sittenkin parin vuoden takaisena keväänä, kun Julia päätti vitsillä hakea Annan kanssa samaan ammattikorkeakouluun. Vaiko siitä vuotta aiemmin, kun meidän piti lähteä yhdessä Englantiin työharjoitteluun. Tai ehkä kaikki alkoikin kuusi vuotta sitten erään ammattikoulun pääsykokeissa, kun päädyimme samaan ryhmähaastatteluun.

Toisaalta, onko alulla loppujen lopuksi mitään merkitystä. Ehkäpä kaikkein olennaisinta on se, että nyt me ollaan tässä. Kaksi muotoiluopiskelijaa, sama jääkaappi, sama koulumatka, sama iltaisin autio pikkukaupunki. Blogin alkuperäinen tarkoitus oli jakaa tietoa suurista aikaansaannoksistamme, mutta meillähän tunnetusti aika moni juttu (siivous, pyykkäys, younameit,) lasketaan suureksi aikaansaannokseksi.